Tarina metsän valtiaasta Sulosta ja ritarista nimeltään Kalle

Tiistai 29.12.2009 klo 13:01 - Tarina osat 1. & 2.

"HAU!", kaikui etäisyydestä: "Täällä, Kalle, täällä! HAUUU!" Kalle pysähtyi sekunniksi. Nyt ei auttaisi täristä pelosta tai haukkua kauhusta. Hänen pitäisi ottaa paikkansa metsän ritarina, käyttää nopeuttaan, notkeuttaan ja voimiaan Sulon pelastamiseksi pelottomasti! Kalle säntäsi eteenpäin, oikealle, vasemmalle, yli puunrunkojen ja purojen, ali risukkojen. Välillä pelastava ritari nosti kuononsa taivasta kohti ja nuuhki ilmaa vimmatusti Sulon hajujälkeä etsien. Yhtäkkiä takaa kuului räsähdys - käpypommi! Ylhäältä oksistosta kuului ilkikurista säksätystä, Kurre viskaisi toisen kävyn suoraan Kallen litteään päälakeen. Boingg! "Auts", tuhahti Kalle ja päätti varmuuden vuoksi haukkua hieman. Kurre oli Sulon kaveri, eikä Kalle oikein ymmärtänyt niiden juttujen päälle. Järkevät jutut koskivat Kallen mielestä syömistä, kakkaamista tai tyttöjä - Kurren ja Sulon runoilut menivät häneltä yli hilseen. Nyt hän päätti kuitenkin pyytää tuon nysähampaan apua, sillä Sulo olisi löydettävä, PIAN!

Kurre ymmärsi heti, mistä oli kyse - Sulo olisi paikallistettava ja ottaen huomioon Kallen kiertäneen urosten leiriä viimeisen vartin ajan suu vaahdossa, tulisi hänen apunsa todella tarpeeseen. Hän olikin ihmetellyt miksi tuo musta pörriäinen hyppi kantojen yli villi kiilto silmissään, ja kompastui joka kerta samaan risukasaan herättäen hänet oravan uniltaan. Toimeksi siis! Apuun kutsuttiin myös pikkulintuparvi ja muutama myyrä. "HAU" kaikui taas jostain metsän siimeksestä. Eläinparvi Kalle ja Kurre etunenässä säntäsivät matkaan, metsän suuri johtaja olisi löydettävä ja kenties pelastattava jopa...ketun suusta! Kalle värisi ajatuksestakin, kunnes sisäinen peto ja taistelija valtasivat ajatukset. Hän pystyisi kiduttamaan kettua, jos repolainen olisi uskaltanut Sulon vangikseen ottaa!

Metsässä joitakin minuutteja samoiltuaan urhea joukkomme alkoi lähestyä intiaanihuudon alkupistettä. "Hauuu-u?" vinkaisi Kalle ja haistoi Sulon olevan lähistöllä. Jostain kuului jo hengityksen tuttua rohinaa. "Hajaannutaan!", komensi Kalle urheasti ja hyppäsi kiven päälle tähystämään. Parinkymmenen metrin päässä sammaltyynyn takaa siinsi vaaleanruskea tupsu - Sulon häntä! Kalle singahti eteenpäin kuin inkanuoli ja silkasta ilosta musta häntä pyöri kuin propelli kiihdyttäen vauhtia ennätyslukemiin. Kalle valmistautui hyökkäykseen peläten pahinta ja aloitti juuri ennen viimeistä loikkaansa raivokkaan murinan pelottaakseen Sulon kiduttajan tiehensä.

"Jätkä, mitä sinä säntäät noin pelottelemaan?!", murahti Sulo mustan turpansa sivusta, "kutsuin sinut mukaan ja näin kohtelet vierastamme?". Sulo makasi vatsallaan pehmeällä sammalpedillä ihaillen koivujen takaa siintävää merta ja auringonnousua, vierellään mustaakin mustempi jättiläinen. Vieras oli kumman tutun näköinen, olisiko puron pinnasta heijastunut? Kalle oli ymmällään. Tuo kumman tutun näköinen tyyppi esiteltiin hänelle "Reiskana", joka oli matkustanut viikkotolkulla tullakseen tervehtimään vanhaa runoilijatoveriaan Suloa. Monien seikkailujen kautta Reiska oli vihdoin löytänyt perille hyvin aikaisin aamulla ja sanan peistä keskenään taittavat ystävykset olivat päättäneet antaa nuorukaisen jatkaa uniaan ja lähtivät ihastelemaan kesäaamun auringonnousua rannalle. Sulo oli kuullut Kallen heräävän ja kutsunut häntä paikalle, Kalle vain oli vetänyt johtopäätöksensä villin mielikuvituksensa avulla. Huh! Onneksi kaikki oli hyvin - tai oikeastaan vielä paremmin, sillä vieraan kunniaksi tarjolla oli paprikan lisäksi sonnin suteja (tuliaisia), marjoja, pähkinöitä Kurrelle ja linnuille sekä juhlatilaisuuksiin säästettyä juustoa. Hip hei! Kesäiset kestit juhlistivat ystävysten tapaamista, Kallen urheutta ja saaren eläinten toveruutta. Se auringonnousu oli koko kesän kaunein ja piirtyi jokaisen paikkalla olijan mieleen heidän loppuelämänsä ajaksi!